Saarijärvi, jatkoa päivä numero 3een

Katsoimme aamupalan yhteydessä säätiedotuksen ja Foreca näytti, että vesisade päättyisi kohta ja kello 15 ei sataisi enää ollenkaan, muutenkin lupasi heikkoa sadetta.

No mehän siitä riemastuimme, eiköhän laiteta rinkat iskuun ja lähdetä ensimmäiselle etapille Saarijärvelle, johon tulee 12 km matkaa. 

Niin me siis toimimme. Ajoimme luontokeskuksen pihaan ja eikun matkaan. Aluksi alkoi heti ylämäki, sehän nyt olikin tiedossa ja vettäkään ei paljoa satanut. Vähän reisissä poltteli, kun piti taas jäsenet totuutta kantamaan taakkaa, niskassa tuntui hyvältä ja olin todella tyytyväinen hihnojen säädöksiin. 

Muutaman kilometrin käveltyä totuus oli aivan toinen. Vettä rupesi satamaan kovemmin ja olimme pakotettuja laittamaan sadeviitta päälle. Reitti muodostui kivikkoisemmaksi ja vetisemmäksi. 

Fiilis oli kuitenkin hyvä, vaikka vettä satoikin. 

Vesien ylitykset tekivät haasteita. Joutui hyppelemään kivien päällä ja ne kivet olivat todella liukkaat. Saamme olla onnellisia ettei mitään liukastumisia sattunut ja tasapaino pysyi. 

Eteenpäin mentiin, kovia nousuja ja laskuja. Kun näkyi huippu ja pääsi sen päälle todetakseen vain, ettei se vielä huippu ollutkaan siitä kukkulasta. 

Ainakin saimme heti kosketuksen mitä Haltin valloitukseen tarvittiin ja minkälaista asennetta. Pisti pienet keksi-ikäiset miehet hiljaisiksi. 

Vettä siis satoi koko matkan,. 

Nyt olemme onnellisesti lämpimässä Saarijärven autiotuvassa, jossa on kuivaushuone missä saamme kuivatella kamojamme. Se pitää nyt sanoa, että pienestä ihminen voi tulla onnelliseksi, esimerkiksi siitä, että pääsimme lämpimään litimärkien kenkiemme kanssa. 

Tällä hetkellä Juha lämmittää vettä tuvan kaasuhellalla ja kohta syödään. Matkalla emme syöneet muuta kuin kourallisen pähkinöitä. Ei huvittanut pitää sateessa taukoa, vaikka vaelsimme tänne monia tunteja. 

Syömisen jälkeen varmasti uni maittaa. Huomenna uusin silmin täältä kivikkoisesta, mutta kunnioitettavasta tunturi seudusta. 

Kyllä luonto voi olla kaunis ja raju yhtäaikaa. 

Ihminen on pieni ja ihmisen murheet ovat pienet kun näissä maisemissa kävelee rinkka selässä. 
Nyt ei ole stressiä töistä, ei stressiä mistään muustakaan. Ei täällä ole kuin oma itse ja mukavat vaellus kaverit, sellaiset joita tapaa autiotuvissa. Ventovieraita, mutta silti jokaisella asia joka yhdistää niin kovin ja silloin jokainen tuntuu tutulta jonka olisi tuntenut pitkäänkin. 

On tämä elämää ja nautin sydämeni pohjasta jokaisesta hetkestä, vaikka sattuukin välillä ja sataa vettä ja tuulee. Se on luonto jolle me olemme vain ohikulkijoita hänen poluillaan. 

Eräs Oululainen mies teki vuoden vaemljnsen ja kirjoitti siitä kirjan. Vaivaiset 2400 kilometria tuli hänellä mittariin. Hänen tyttöystävänsä liittyi seuraan kolmeksi kuukaudeksi ja kun laittoi rinkan selkäänsä tokaisi, että onko tässä yhtään mitään järkeä. 

Niinpä. Onko tässä yhtään mitään järkeä? Silti mielestäni tässä on juuri se kaikki järki ja jos ei tätä valloitusta nyt tehdä niin milloin sitten, ei tästä yhtään nuoremmaksi muuttua. 

Kiitos tästä päivästä Juhalle ja kiitos teille lukijat. Jatkan myöhemmin, en välttämättä kuitenkaan huomenna jos ei virta riitä vehkeissä.