Pohdintaa reissusta ja vähän analyysiä

Kohtaamisia!

Aluksi haluan mainita mitä on retkeily-yhteisö. Retkeily-yhteisö on porukkaa, joilla on samat harrastukset, samanlaisia haasteita, ihmisiä, jotka tervehtivät toisiaan poluilla vastaan tullessaan. Ihmisiä, jotka eivät välttämättä katsoisi toisiaan päinkään, jos kaupungin kaduilla vastaan tulisivat. Kuitenkin luonnossa heillä on juuri kaikki yhteistä.

On mahtavaa majoittautua autiotupaan, kun voi verrata kokemuksia reiteistä ja saada vinkkiä ja jopa itse antaa niitä eteenpäin. Ventovieraiden ihmisten kohtaamisista tulee jotenkin niin tuttua ja turvallista.

Annan muutaman esimerkin meidän retkestämme. 

Reitillä oli eräs nuori pariskunta, joita tapasimme useasti eri paikoissa. Meillä oli sama suunnitelma, huiputtaa Halti. Heitä todellakin näimme useamman kerran ja aina pysähdyimme hetkeksi juttelemaan. Eräskin kerta olimme saapumassa Pitsusjärvelle ja edessä oli ylitettävä puro, jossa piti ottaa kengät pois, jos ei halunnut niiden kastuvan. Olimme samaan aikaan purolla, tai me vähän myöhemmin heitä perässä. Juha ja tämä pariskunta ottivat kenkiään pois. Itsellä oli kova kipu polvessa ja marssin paljasjalkakengilläni suoraan puron läpi. Toinen heistä kysyi Juhalta, että "onko tuolla jotkut erikoiskengät, sellaiset, jotka kestää vettä?" Juha vastasi, että "ei ole, se ei vain välitä tippaakaan, jos kengät kastuvat." En siinä kivussa kyllä välittänytkään ja sain kengät kuitenkin kuivaksi autiotuvan kamiinan yllä.

Heitä nähtiin Haltin huipulla ja toinen heistä otti jopa Juhan ja minun yhteiskuvani siellä. Toistakin pariskuntaa tavattiin useasti. Ensimmäisen kerran Haltin huipulla. He tulivat vähän meidän jälkeemme huipulle ja tarjosimme heille huiputusmaljapullostamme myös huikan huiputuksen kunniaksi. Mies otti tarjouksemme vastaankin. Myöhemmin törmäsimme heihin Saarijärven autiotuvalla. Olivat jo lepäämässä, kun saavuimme sinne, mies nosti päätään, ja kysyi Juhalta, että "oletko sinä se Jallumies?" Kerran vielä näimme miehen Retkikeskuksen saunassa. Todella miellyttävä pariskunta.

Matkalla Haltin huipulle yhdellä kivellä istui yksinäinen mies. Hänellä oli kummatkin kengät rikki ja vain vähän vettä pullossa. Keskustelimme hänen kanssaan ja kysyimme, että onko kaikki hyvin. Kertoi vain enää ylittävänsä Haltin ja laskeutuvansa Norjan puolelle alas ja Norjan puolella odottelee läheiset. Oli kunto ja reitin raskaus yllättänyt hänetkin, silti sisukkaasti pyrki eteenpäin ja eihän muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Kun laskeuduimme alas, hän tuli vieläkin pikkuhiljaa ylös kohti huippua. Hän jäi mieleeni.

Muistakaa varautua aina, mutta muistakaa myös uskaltaa keskeyttää, jos käy liian vaaralliseksi taipaleenne.

Juttelimme Juhan kanssa matkalla, että olemme varmasti vanhimmasta päästä reitillä tällä hetkellä, kunnes vastaan tuli eräs norjalainen mies. Ikää emme kyselleet, mutta veikkaisin hänen olevan reilusti yli 60- vuotias. Toinen kohtaaminen oli sellainen nainen, joka kertoi olevansa 69-vuotta. Hän kertoi, että hänellä on uusittu kummatkin lonkat ja muutama vuosi sitten oli korjattu sääriluu, joka oli kovasta iskusta mennyt halki ja pysyi kasassa ruuveilla.

Monia muitakin kohtaamisia matkalla oli. Jotkut vaeltajat joutuivat jopa viimetipassa luopumaan päämäärästään kipujen takia, kun taas jotkut melkein juoksivat sinne koko reitin. Ihmiset ovat niin erilaisia, erilaisine tarkoituksineen ja kykyineen.

Eräs ranskalainen oli kävellyt 600 km ja vielä oli edessä 300 km. Eräs etelänorjalainen pariskunta oli kävellyt Etelä-Norjasta Haltille ja aikovat kävellä takaisin etelä-Norjaan, ovat kuulemma marraskuussa vasta takaisin kotona.

Tuntureilla tapahtuu myös onnettomuuksia ja varsinkin todella varovainen täytyy olla. Eräällä partiolaisella nuorella miehellä oli mennyt nilkka sijoiltaan ja hänet evakuoitiin vesitasolentokoneella. Toisella nuorella oli mennyt polvi. Aina pitää muistaa, että me olemme luonnossa, luonnon ehdoilla ja maltti on valttia. Hitaammin pääsee varmemmin perille kuin hätäillen. Vaikka nämäkin kaikki asiat muistaa ja vaikka olisi kuin valmistautunut tahansa, voi siltikin tapahtua ikäviäkin asioita.

Tunne

Meille tämä Haltin vaellus oli enemmänkin matka, matka kokonaisuudessaan, ei pelkästään Haltin huiputus. 

Haltin huipulla sain pidettyä myös lupaukseni ja lauloin "Täällä pohjan tähden alla" Petri Laaksosen kappaleen. Sain tästä jopa yksityisviestillä kiitostakin. Ääni väriseenä ja todella väsyneenä tämän suoritin. Juha videoi tämän tapahtuman. Eräs mies joutui uhriksi paikanpäälle ja sanoi tämän jälkeen, että "eipä olisi ensimmäiseksi tullut mieleeni joutuvani tällaista todistamaan Haltin huipulla".

Parasta mielestäni retkeilyssä on se, että jos haluat vetäytyä omaan rauhaan, hakea lohtua luonnosta niin silloin se sitä myös antaa. Kuitenkin luonto on se, joka sanelee säännöt, ja ihmisen pitää vain mukautua sen mukaisesti. Parasta on ennakoimattomuus.

Itse sain juuri sen mitä hain. Valloitin Haltin, näytin itselleni, että pystyin siihen, vaikka kipu oli välillä todella kova. Eikä pelkästään Halti, vaan koko reitti 7 päivässä. Kävelimme 110 kilometriä, huiputus ja askelia tuli yhteensä 211467, että ei huono missään nimessä. Tuo määrä askelia tuossa maastossa viikossa! Ei mikään ihme, että paikat olivat kipeänä ja pitää muistaa, että "kaveri" oli suurimman osan ajasta selässä riippumassa ja vetämässä niskaa alapäin.

Ehkä olisimme voineet valmistautua vähän erilaisemmin reissua varten. Se mikä meillä kummallakin oli hyvä, meillä kummallakin oli peruskunto ihan hyvä. Tiesin etukäteen, että on kyse erittäin raskaasta vaellusreitistä. Olin tutkinut paljon reitistöön perustuvaan materiaalia. Oli kuitenkin täysi yllätys, että kuinka raskas reitistö todellisuudessa olikin. Mutta sekin on osa vaelluskokemusta ja se teki tästä reissusta vieläkin paremman, kun pääsi maaliin kaikkine kipuineen.

Jotkut ylämäet olivat todella raskaita kulkea. Esimerkiksi Meekojärveltä kohti Saarijärveä lähdettäessä alkoi heti ylämäki, ylämäki, joka ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Oli heti aamulla vaikeaa ottaa tällaista vastaan. Useamman kerran jouduin lepäämään mäessä ja keskittymään vain omaan hengitykseeni. Kuitenkin nämä tällaiset ovat vastuksia, vastuksia, jotka täytyy ylittää, että pääsee sinne, minne on menossa ja tällä kertaa reitiltä pois.

Se ei ole pahinta, jos kroppa väsyy vaellusmatkalla, silloin voit levätä ja ja tankata itseesi lisää energiaa ja jatkaa hetken päästä matkaasi. Todella pahaa on se, jos loukkaannut vakavasti, pienemmät loukkaantumiset voi aina hoitaa, jos olet varautunut.

Pahinta kuitenkin on, jos pää pettää. Tulee epätoivo ja itseluottamus tai usko tekemiseesi menee. Silloin pettää myös helposti kaikki muu. Tällaisissa reitistöissä näin voi tapahtua. Tämä reitistö on hyvä siinä, että tällaisessa merkatussa reitistössä kulkee muitakin, mutta jos olisit vaikka yksinvaelluksessa erämaassa, silloin pään täytyy pysyä kasassa, se voi olla muuten hengenvaarallista.

Syöminen

Se mikä meitä kumpaakin kummastutti, oli, että meiltä lähti ruokahalu. Kummallakaan meillä ei ollut nälkä. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että jotkut valmis vaelluspussiruoat eivät todellakaan maistuneet miltään ja mausteetkin unohtuivat kotiin. Uskoakseni se johtui siitä, että kun kroppa oli kovalla rasituksella jatkuvasti ja vaikka kalorikulutus oli todella isoa, ei vain nälkä tullut. Jotkut vaeltajat kertoivat samaa ja sanoivat, että " meinaa ylös tulla, kun syö, mutta pakko vain yrittää, että jaksaa kävellä." Oli aivan outoa noilla kulutuksilla, ettei ruoka maistunut ja tuntui, että välillä mentiin huuruilla.

Ehkä meidän olisi pitänyt enemmän aikatauluttaa kävelyämme ja taukojamme, milloin syödään jne. Seuraavalla kerralla olen jälleen viisaampi näin rasittavassa maastossa ja tiedän miten toimin toisin.

Kiitos Juhalle vielä kerran reissusta. Oli mahtava reissu, pidettiin lippu korkealla, vaikka joskus oli koettelemukset todella lähellä mennä tunteisiin ja joskus jopa vähän menikin. Osasimme kuitenkin aina lopulla nauraa.

Kiitos kaikille, joita kiinnosti kahden keski-ikäisen Varsinalais-Suomalaisen miehen matka "Suomen huipulle viikossa". Matka oli huikea ja kannatti lähteä. Suomen lappi on kaunis ja koko Suomen maa on täynnä mitä hienoimpia vaellus/retkeilyreittejä. Saas nähdä mikä reitti tulevaisuudessa vastaan otetaan. Olisiko se vihdoin ja viimein Karhunkierros, vai pitääkö joku kerta lähteä UKk:n kansallispuistoon, nähtäväksi jää.

Itse sain mitä hain ja kymmenkertaisesti. Nyt odottaa hieronta-aika muutaman päivän päästä, kun tätä kirjoitan. Katsotaan, jos hän tekisi taas ihmeitä ja jalka tulisi kuntoon.

Vajosuon vaelluksen olisi tarkoitus vielä tänä vuonna tehdä, se on noin 34 km, mutta eiköhän tämän Suomen raskaimman merkatun vaellusreitin jälkeen kaikki muut ovat vähän enemmän tai vähän vähemmän "alamäkeä."